Portti-projekti on toiminut kolme vuotta tavoitteenaan tukea syrjäytymisuhan alla olevia ikääntyviä pitkäaikaistyöttömiä. Toiminta on vetänyt mukaansa sellaisia henkilöitä, jotka vielä kykenevät toimimaan yhteiskunnassa, mutta ovat vaarassa syrjäytyä ilman julkista, kolmannen sektorin tai jonkin muun tahon interventiota. Projektissa osallistujat ovat saaneet työkaluja, joilla he ovat voineet ylläpitää omaa työ- ja toimintakykyään. Työmarkkinoilla on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut suuria muutoksia eikä monikaan tämän päivän viisikymppinen varmasti ymmärtänyt kolmisenkymmentä vuotta sitten kuinka paljon työllistyäkseen 2000-luvulla tulee tarvitsemaan koulutusta, vankkaa työkokemusta sekä hyvää terveydentilaa. Sodan jälkeinen työn eetoksen sukupolvi on törmännyt aikaan ja olosuhteisiin, jossa palkkatyö ei ole enää itsestäänselvyys. He ovat työkykyisiä, mutta eivät markkinakelpoisia työntekijöitä.

Kolmannelta sektorilta löytyy vapaaehtoistyötä, jossa työtön voi ylläpitää omaa toimintakykyään, mutta palkattomalla työllä ei ikääntyville vaikuta kuitenkaan olevan merkittävää imua. Yhdistelmätukityöt taas eivät kaikkia kiinnosta, koska siitä saatavat lisätulot eivät tarkoita merkittäviä lisäansioita. Syynä on tuen pienuus sekä samanaikainen muiden tulonsiirtojen poistuminen tai vähentyminen. Kunnollinen korvaus tehdystä työstä kannustaisi ottamaan vastaan itselle hieman sopimattomankin työn. Monet syrjäytyneet asuvat yksin ja tukityön vastaanottaminen saattaa aiheuttaa tilanteen, jossa vuokranmaksun jälkeen käteen jäävät tulot hädin tuskin ylittävät virallisen köyhyysrajan eli toimeentulotuen määrän.

Vaikuttaa myös siltä, että ikääntyville pitkäaikaistyöttömille työmarkkinat ovat vahvasti polarisoitumassa avoimiin työmarkkinoihin ja tukityömarkkinoihin. Tämä jako on hierarkkinen sekä herkästi toisensa poissulkeva. Tukityömarkkinoilla ihmiset toimivat kuten avoimilla työmarkkinoilla. Työpaikoista kilpaillaan ja aktiivisimmat palkitaan. Kilpailua rajoittavat julkisvallan rekrytoinnille asettamat sosiaaliset perusteet. Työllisyystoimenpiteiden sisäiset prosessit saattavat kuitenkin luoda eriarvoisuutta ylläpitäviä käytäntöjä. Tukityö on yhteiskunnan tukema työsuhde, jonka julkinen arvostus on heikko. Työllistetyn asema työpaikalla on usein heikko, joka näkyy palkan lisäksi työtehtävissä sekä muun työyhteisön suhtautumisessa. Tasa-arvoisen yhteiskunnan irvikuva on onnenpotkuna pidetty tukityö halutusta paikasta.

Tuetun työllistämisen yhtenä tavoitteena on ollut eräänlainen kuntouttaminen sekä työhön paluun edistäminen. Kuntouttaminen tapahtuu mielen ja fysiikan toimintojen vireyttämisen sekä yhteiskunnallisen arvomaailman välittämisen kautta. Todellisuudessa kuntouttaminen on siis myös yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa sen tärkeänä piilofunktiona on tuottaa yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tavoite työhön paluun osalta taas toteutuu lähinnä virallisissa papereissa ja juhlapuheissa. Valtion, kunnan ja kolmannen sektorin tukityötoimet eivät ole johtaneet pysyvien työpaikkojen syntyyn. Hyvää tarkoittavien tukitoimien kääntöpuolena luodaan piilevää mekanismia, joka ylläpitää yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Tukityöpaikan heikko arvostus auttaa työntekijää rakentamaan huomaamattaan itselleen identiteettiä, jossa hän oppii tulevan paikkansa yhteiskunnan valtasuhteissa. Syrjäytymisvaarassa olevat jäsentävät tulevaisuuden työuraansa ja toimeentuloaan lähinnä tukitöistä sekä sosiaalisista tulonsiirroista käsin. Tukityö luo hetken uskoa omiin mahdollisuuksiin työmarkkinoilla, mutta se ei johda yksilön kannalta eteenpäin suuntautuvaan pysyvään ratkaisuun. Ihmiset ovatkin usein jumiutuneet tukityömarkkinoille. Ironista on se, että yksilön syrjäytymisriski kasvaa mikäli aktiivisiin työvoimapoliittisiin toimiin ei osallistuta. Voidaankin kysyä syntyykö kuntouttavien tukitöiden seurauksena vain ’uutta kuuliaista köyhälistöä’. Heille työ- ja kulutusyhteiskunnassa todellisuutta määrittää identiteetti, joka perustuu lähinnä toiseudelle.

Projektin laadullisten tavoitteiden toteutuminen on ollut sidoksissa osallistumisaktiivisuuteen. Jos henkilö ei osallistu ei myöskään voida olettaa pääsevän konkreettisiin tuloksiin projektin toiminnan viitekehyksessä. Ratkaisevin tekijä on kuitenkin henkilön psyykkiset voimavarat, koska siellä hyvinvoinnin ja aktiivisuuden alkuperä todellisuudessa sijaitsee. Hyvinvointivaltio tulonsiirtoineen ja palveluineen luo ulkoiset edellytykset tämän toteutumiselle. Aktivoinnilla tarkoitetaan yksilöstä itsestään lähtevää tahtoa vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa. Aktivoitumiseen vaikuttaa yksilön koko henkilöhistoria, sillä nykyisyys on menneisyyden ja tulevaisuuden läpileikkauskohta. Ratkaisevassa roolissa ovat tällöin henkilön omaksumat ajattelu- ja suhtautumistavat.

Vireyttä ylläpitävää toimintaa tarvitaan niin kauan kuin yhteiskunta ei pysty tarjoamaan yksilöille töitä heidän omalta asuinalueelta. Vaatimus työvoiman liikkumisesta etenkin vanhemmissa ikäryhmissä on kohtuuton. Työnsaannin perustuessa paljolti työvoiman liikkuvuuteen, ei ikääntyvillä työntekijöillä ole tosiasiallista mahdollisuutta pitää huolta omasta toimeentulostaan. Tällaisissa oloissa pitäisi mahdollisimman monella olla oikeus saada palvelua, joka auttaa rakentamaan elämäntilanteeseen pysyviä ratkaisuja (esim. Työvoiman palvelukeskus). Lisäksi tukityöllistämisen pitäisi sisältää jonkinlainen yhteiskuntatakuu siitä, että mahdollisuus pysyvämpään työpaikkaan, kohtuulliseen toimeentuloon tai oman työmarkkina-aseman parantamiseen säilyy myös tulevaisuudessa. Julkisen sektorin tulee jatkossakin säännellä taloutta sekä työmarkkinoiden rakenteita yhteisvastuun hengessä, jotta vältytään ajassa leijailevan individualismin ja oman edun maksimointia vaalivan uusliberalistisen yhteiskuntamallin invaasiolta. Parasta sosiaalipolitiikkaa on tulevaisuudessakin pysyvä työpaikka, joka takaa kohtuullisen toimeentulon.

Projektipäällikkö Tero Mäkinen